Kesän aikana Mummula, Äidin lapsuudenkoti, on hiljentynyt ja tyhjentynyt. Pihapiiri ja sisäpiiri on laitettu kuntoon myyntiä varten. Olo on haikea, vaikka toisaalta, näin elämä menee eteenpäin. Mietin tässä, että mikähän on mun varhaisin muistikuva sieltä? En osaa sanoa, on niin paljon muistikuvia, ja toisaalta paljon kuulokuvia ja valokuvia. Ja mummulaan on kokoonnuttu niin monina aikoina. Arkena ja juhlana. Syntymäpäivät, joulut, äitienpäivät, isänpäivät, tavalliset viikonpäivät ja viikonloput.
Sen ainakin muistan, että:
- Mummu katsoi suomalaisia elokuvia, laittoi ruokaa, veikkasi, lottosi ja voitti, teki käsitöitä, pelasi Musta-Pekkaa ja muita pelejä lastenlasten kanssa, puhui puhelimessa usein, soitti aina syntymä- ja nimipäivänä, hoiti lapset ja lastenlapset, osti Tiina-kirjoja ja muita kivoja juttuja. Ruokki ylioppilaskirjoituksiin lukijaa. Opetti viimeisillä voimillaan mustikkakeiton teon ja vastaili opiskelut aloittaneelle Juuret-haastattelutehtävään. Kertoi lastenlasten hauskat kommellukset uudelleen ja uudelleen. Ja kuskasi pappaa töihin ja takaisin. Kuskaili myös lapsia, vävyjä ja miniää ja lastenlapsia Mersulla ja Chevroletilla. Teki mahtavaa lihakeittoa ja riisipuuroa.
-Pappa teki töitä. Kaivinkoneurakoitsijana. Ei taida olla Ulvilassa ojaa tai kuoppaa missä ei olisi mukana pappan kaivinkoneen jälki. Ja nmt-puhelimen hankittuaan kantoi sen ison laatikon eteisen nurkkaan ihmeteltäväksi. Ja oli se hienoa soittaa pappalle koneeseen. Kallista ja huonokuuloista, mutta hienoa. Pappa kyllä kanssa seurasi lastenlasten elämää. Pojille ehkä ennemmin jäi mieleen kaivinkoneet ja traktorit. Ja mersut. Ja Chevrolet. Ja kaikki muut koneet, erityisesti ne Lännen koneet. Pappa oli myös mummun kuoleman jälkeen ahkera vierailija ja tapahtumiin osallistuja. Ja vielä syksyllä pääsi kontalleen lattialle Hippusen kanssa leikkimään. Mersu kulki ja musiikki soi. Omenat, perunat, marjat ja muu sato kerättiin huolella. Sata-Lihasta lihaa. Ja valokuvia, mistä vaan tapahtumasta ja työmaasta.
- Siikaisista ajettiin aina viikonlopuksi mummulaan. Dallasiksi perille ja pimeässä sunnuntaisin takaisin. En oikeesti tiedä oliko se joka viikonloppu, mutta ainakin usein. Kerran kesälomalle lähdettiin isän kanssa niin, että kaksi tyttöä olivat pakanneet takapenkin aivan julmetun täyteen leluja. Ja istuttiin ihan pienessä nurkassa. Ja takapenkillä hypittiin vastaantulevien autojen valoja piiloon jalkatilaan. Siikaisissa asuessa mummu soitti usein, ja hauskaa oli Siskon kanssa huijata mummua puhelimessa, että kumpi puhelimessa oli. Melkein aina mummu meni lankaan.
- Saunassa käytiin lauantaisin. Ulkosaunassa. Vilttiin käärittyinä. Tiukasti, ettei palelluta. Sen tunteen voi kyllä muistaa vielä hyvin, miten turvallista se oli. Ja jaffaa ja lauantaipussi.
- Entäs ne muut ruokamuistot? Voi oli Tupperwaren keltaisessa tai oranssissa kipossa, loppuun saakka. Ja voin kanssa syötiin ruisleipää. Ehkä Porin poikaa. Sellasta reikäistä. Syötiin perunaa ja lihakastiketta. Lihakeittoa, aina perunannostopäivänä ja muulloinkin. Samoin kuin riisipuuroa ja mustikkasoppaa. Ja kuulemma 2,5-vuotiaana söin pelkkää silliä joulupöydässä. Oli omenoita, viinimarjoja, raparperia, karviaisia, perunoita, porkkanoita, herneitä, kurkkuja ja mansikoita. Ja tiikerijäätelö. Ja Trio. Ja pullaa rusinoilla ja ilman. Mariekeksit sekä Murokeksit. Mutta olikohan koskaan riisiä? Ei tainnut olla?
- Kävivät mummu ja pappa kerran ulkomaillakin. Tai joo, useamman kerran, mutta kun Suomessa Ruotsia ei meinata oikein laskea ulkomaiksi. Ruotsissa asui ja asuu pappan sisko, ja siellä vierailtiin joitakin kertoja. Mutta Lontoossa pääsi tutustumaan vedenalaisen tunnelin valmistamiseen. Ja sieltä sai lapsenlapset tuliaiksiksi Marcus-myyräpaidat.
- Mummu ja pappa vei lapsenlapset kerran kesässä Vihreän teatterin kesäteatteriin katsomaan lastennäytelmiä. Piti muistaakseni olla koululainen, että pääsi mukaan. Pikkuhiljaa siis porukkaa oli aina lisää. Ja se oli mukavaa. Isonmäen metsässä on tullut tutuiksi Eemelit, Pepit, Kasperit, Jesperit ja Joonatanit ja monet muut. Tauolla sai kioskista tuuttijäätelön ja pillimehun.
- Nyt kun mummulan kaikki paikat on tutkittu, niin tuntuu, että joka nurkassa on jokin muisto. Jokaisella tavaralla on tarinansa. Leikkimökki, missä mummun kanssa nukuttiin yhtenä yönä ja myöhemmin toisena yönä serkkujen kanssa. Yläkerran portaat, joissa kiipeiltiin ylös ja alas ja piti varoa, ettei tule "kissankuppeja". Lipaston valokuvalaatikot, vihreä lelukirstu, Me Naiset, mummun mekot, pappan Lännen vaatteet. Räsymatot ja pihakeinu leikkimökin edustalla, siellä oli aina onnellista. Perunamaa ja mansikkamaa saunan takana. Tosiaan se ulkosauna ja saunakämppä. Puuliiteri ja autotalli. Pappan kaivinkonealue. Kammari ja olohuone. Pihaan vievä portti ja postilaatikko. Ei tullut autoja suunnasta eikä suunnasta kun mummu peruutti pihamaalta auton ja lapsenlapset katsoivat ettei tule autoja.
- Perunannostotalkoot. Ne jatkuivat aina siihen saakka, kun itse olin 35-vuotias. Alkaneet ne ovat jo aikoja ennen syntymääni. Mummulan perunat nostettiin yhteistuumin. Pienenä se oli hauskaa, sai juosta ja melskata pitkin peltoja, kilpailla perunoiden keruussa, pääsi traktoriinkin. Teininä se ei nyt aina hotsittanut niin millään sorttia, vaikka mummulaan oli silti aina kiva mennä, koska siellä oli kaikki muutkin. Viimeisiä talkoita edeltävänä päivänä olin ollut ensimmäisessä ultrassa ja saanut mukaani ensimmäiset kuvat Hippusesta. Tai silloin kutsumanimeksi tuli Villekalle. Perunapellolla oli silloin jotenkin erilaista. Olihan ne viimeiset perunatalkootkin kyllä. Vasta jouluna mummulassa kerrottiin Villekallesta kaikille perunapellolla olleillekin.
- Neljä polvea saatiin muutaman kerran yhteiseen valokuvaan. Neljää Marjattaa ei saatu, mutta Hippunen tulee kuulemaan mummusta paljon. Ja isopappastaankin. Mummu olisi varmaan ollut mahtava isomummu.
- Mummula oli kokoontumispaikka. Sinne mentiin käymään tai olemaan. Se oli yhdistävä paikka kaikille jälkeläisille. Siellä katsottiin koko konkkaronkka muumeja sunnuntaisin. Ja sitä Dallasia silloin aikoinaan perjantaisin. Ja Napakymppiä lauantaisin. Yksi tädeistäkin asui siellä vähän aikaa. Musta tuntui että vaikka kuinka pitkään, mutta eihän se ollut kuin reilun vuoden aikainen juttu. Mummulan aika tuntui kivalla tavalla pitkältä.
-Sellaista elämä on. Toiset lähtee ja toiset jää. Se on Korkeimman kädessä. Niin sanoi mummu ja kuulin, että sanoi pappakin. Ja pappa käski sanoa muuten terveisiä kaikille. En tajunnut sanoa, että vie terveisiä mummulle meiltä kaikilta. Että meillä on ja meille jää ikävä! Ja Hippuselle pappa antoi neuvon, että ole kiltti äidille.
- Elämä jatkuu. On muistot. Ja tottakai on ikäviäkin muistoja. Tämä kirjoitus oli täynnä vain hyviä muistoja. Vai oliko kuitenkaan? Taitaa ne hyvät ja huonot muistot kulkee käsi kädessä, kuka milläkin tavalla asian kokee ja mikä asia ponnahtaa mieleen.
- Mahtavaa on ollut olla ja edelleen olla osa meidän omaa yhteisöä. Sellainen meidän suku on. Kaikki saa olla ja tulla ja mennä ja kaikki otetaan mukaan. Kiusoitellaan toisiamme kaikenlaisista, taustalla on kuitenkin välittäminen toisista. Mummulassa oli paikka ihan jokaiselle. Minnehän meidän kokoontumispaikka nyt muodostuu ja miten me vietetään jouluaatonaattoa, pappan syntymäpäivää ja vaihdetaan suklaarasiat keskenään?
Voi mummu ja pappa, miten teitä ikävöidään! Kiitos juurista <3 Nähdään sitten joskus taas!
